5. Hyytelö

Psykiatriaika.

”Vietkö minut?” Luottamus lähimmäiseen on luja.

Ei se minua ilman apua jätä.

”Pakkohan minun on. Jos et kerran itse pysty ajamaan…”

Syrjäkareilua, epäilystä, epävarmuuttako?

”Toiset ovat totisesti vaarassa, jos yritänkään… en tosin taitaisi saada edes avainta käännetyksi.” Pihla ei todellakaan tarkoita sitä vitsailuksi. Sellainen elämänriemu on silkka mahdottomuus, mutta jotenkinhan on selitettävä, miksi hänestä ei auton rattiin ole, niin kovasti kuin hän haluaisikin tehdä velvollisuutensa. Naamakaan kun ei kerro mitään, se pysyy samassa ilmeettömässä valussa kuin jo ikuisuuksia on ollut. Mikään muukaan ei toimi.

Kauhistuttaa ajatuskin joutua paareilla siirreltäväksi. Mitä ne naapuritkin sanoisivat? Häpeäksihän hän olisi koko perheelle!

Niinpä hänet heitetään taas terveyskeskuksen pihalle. Hyytelökävelyä jälleen.

Missä se paikka on?

Odotussali on täynnä ihmisiä, laboratorioon ja röntgeniin odottamassa. Katsovat, kun aladobi laahustaa ohi. Se löytää oikean käytävän, mielenterveyskäytävän. Istuu, vaikka pitäisi päästä pitkäkseen, mutta eihän täällä voi nukkua. Siispä aladobi nojaa seinään ja sulkee sielunsa peilit.

Ovi aukeaa ja kutsu käy. Kestää hetken, ennen kuin hän saa tonnin painoiset luomet kammetuiksi silmiensä päältä ja epävarmoille makaronijaloilleen noustuksi. Lääkäri kättelee. Pyytää istumaan. Kysyy jotakin, mitä korvat eivät heti päästä ihan aivoihin asti. Niiden on ensin tunnettava tuolin turva takanaan.

”Miten voit?” lääkäri kysyy uudelleen.

”Eikö se näy? En jaksa olla töissä, en kotona, en missään… Voisinko päästä sairaalaan? Tai voisiko minut vain piilottaa jonnekin, missä saisin olla yksin, rauhassa, liikahtamatta, puhumatta… ajattelematta?”

Lääkärin mielestä kyseessä ei kuitenkaan liene vaarallinen tila, koska hän ei vastaa pyyntöön, vaikka pakkohan hänen on huomata, miten voimaton Pihla on; eihän tämä millään jaksaisi edes istua, hyvä kun hengitys toimii, tosin sekin melkein keuhkonjatkeilla vain.

Psykiatrin hiljaisiin kysymyksiin vastaillessaan Pihla tulee kertoneeksi elämästään. Hitaasti, voimansa sanojen ymmärrettävään muotoon ponnistaen. Kertoo työstä, kotielämästä, niin, ja mökistä, pakopaikasta, jonne ei enää pääse, koska ei pysy pystyssä ja kun otsan täyttää jokin ihme savu.

Vuosien loppumattomat kiireet, vastuut, huolet sekä omista lapsista että pikkuoppilaista, riittämättömyyden tunteet, huonoudet, jo vuosikausia jatkuneet useita päiviä kestäneet totaaliset uupumiskohtaukset, ja nyt viimeksi nämä samanaikaisesti päälle romahtaneet menetykset, kaikki ne hän kaataa vähitellen, lähes liikkumattomin huulin psykiatrin niskaan. Tämä kuuntelee, tarkentaa jotain välillä, on myötätuntoinen.

”Oletko masentunut?” kysyy.

”En tiedä, en kai…”

Halloo!

”No kai vähän sitäkin”, hän myöntää sitten vastahakoisesti. ”Tai en ole tullut ajatelleeksi… en minä välitä… Ei kiinnosta, ei minua kiinnosta mikään.” Hän painaa luomensa kiinni, ne eivät millään pysy ylhäällä.

”Eläkkeelle ei pääse pelkän masennuksen takia”, lääkäri huomauttaa.

”Kuka tässä eläkkeelle on menossa?” Pihlan mielessä ailahtaa etäinen kummastus. ”Minähän rakastan tätä työtä… Lapsesta asti olen siitä haaveillut… Rakastan oppilaitani ja työtovereitani! Meillä on hyvä työyhteisö… ikinä en ole riidellyt heidän kanssaan, ei ole tarvinnut… Haluan päästä sinne takaisin, kunhan keksittäisiin keino, miten pysyisin pystyssä… ja saataisiin tuo savu ja paino otsasta pois!”

Sairaslomaa lisää. Viikon päästä seuraava aika – vai oliko se jo tällä viikolla? Pihla hitailee ulko-ovelle. Soittaa miehelleen. Tämä hakee ja vie kotiin. Pihla nukkuu. Lääkärin ehdottama pariterapia raukeaa jo sulaan mahdottomuuteensa, ja Pihla luovuttaa; hänen on pärjättävä yksin, maksettava elämän asettamista vaatimuksista omilla olemattomilla rahkeillaan.

Puhelimen kilinä herättää, ja hän raahustaa välikköön. Askel askeleelta, seiniin nojaillen. Hälytysääni kiirii pään sisällä ja hän koettaa kiirehtiä. Parhaansa mukaan.

Koulun kanslisti soittaa. Pihlan pää painaa liian paljon, joten hän makaa matolla ja kuuntelee luurista soljuvaa virkeää ääntä. Yrittää vastata, mutta leuat tuntuvat jäykiltä. Ne eivät kykene muotoilemaan sanoja juohevasti. Kieli on muuttunut paksuksi ja se kääntyy suussa vaivalloisesti. Mongertaa. Hän yrittää ääntää huolellisesti, mutta silti sanat tulevat puuromaisina, jähmeinä. Järkikään ei juokse. Puhelun loputtua hän luhistuu, käpertyy kokoon. Palelee. Siksikö tämä tärinä? Hänen täytyy olla kuolemansairas!

…

Jatkuu: Se askel olisi niin lähellä…